Häpeä ja syyllisyys: "Psyykkinen alastomuus?"

 

Kello on puoli kahdeksan aamulla, seisoin yksin laiturilla katsomassa täysin tyyntä järveä hämilläni...   

Jouduin edellisenä päivänä tilanteeseen, jossa piti avata suu lähes tuntemattoman yleisön edessä kertoen avoimesti itsestäni ja sillä hetkellä tunsin olevani täysin paljastettu. Ihan kuin jokainen palanen ulkokuorestani olisi karissut lattialle ja jäljellä oli vain aito MINÄ kaikkine tunteineen.

Olin käsitellyt pelaamiseen liittyviä asioita lyhyessä ajassa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä ja kaikki negatiiviset tunteen valtasivat mieleni täysin. Tiesin, että tulossa on täysin uusi tuntematon elämänvaihe, en vaan tiennyt olenko valmis siihen...

Mikä minua estäisi? – minäpä vastaan... häpeä itsestäni ja syyllisyys riippuvuudestani.

Vaikka häpeäni on muuttanut muotoaan vuosien varrella, on se edelleen läsnä lähes päivittäin. Lapsena häpesin, kun minulla ei ollut isää kuten muilla lapsilla. Häpesin isoäitini alkoholiongelmaa, kukaan muu naapuruston lapsista ei joutunut etsimään päihtynyttä mummiaan kylillä. Hieman vanhempana häpesin äitini alkoholiongelmaa, yrittäen tuoda häntä sieltä pohjasta ylös, toistuvasti. Häpesin käytöstäni poikaystäviin, sillä kyllästyin heihin heti kun suhde vakavoitui. Häpesin hyväksikäyttöäni. Häpesin itseäni ulkoisesti, mikään ei tyydyttänyt minua peilikuvassani. Lapsen syntymän jälkeen häpesin, kun en osannut kaikkea ja olla parempi äiti. Puolison edessä häpeän edelleen olla täysin oma itseni, tiedän muuttuneeni paljon, mutta en tiedä uskallanko näyttää sitä...

Syyllisyys on itselläni hieman häpeää muistuttava tunne, varsinkin kun ne ovat olleet pinnalla yhtä aikaa. Oma syyllisyyden tunne alkoi ehkä läheisten alkoholiongelman myötä. Tunsin olevani jollakin tapaa vastuussa ja koin syyllisyyttä, kun en saanut heitä voimaan paremmin. Koin olevani syyllinen, kun isäni ei pitänytkään enää yhteyttä näkemisemme jälkeen.
Parisuhteen syventyessä tunsin syyllisyyttä jopa arkisista asioista ja ehkä siksi otin vastuun koko kotielämästä. Lapsen syntymän jälkeen olen tuntenut syyllisyyttä niin lukemattoman monesta asiasta ja tuntuu järjettömältä edes luetella niitä tähän.

Sitten tuli häpeä ja syyllisyys pelaamisesta, fyysinen paha olo, kun ei kehtaa edes katsoa ketään silmiin ja teki mieli tunkea pää hiekkaan ikuisuudeksi... Jäädä käpertyneenä maahan makaamaan nousematta koskaan.

Ne tunteet oli kohdattava, itse ehkä kohtasin liikaa kerralla ja siksi jäi paljon käsittelemättömiä asioita. Toisaalta nyt voin sanoa, että toivottavasti se pahin tie on vähintäänkin puolivälissä ja kun tähän on tultu, on mentävä eteenpäin ja katsottava tämä polku loppuun asti.