Itsetunto: "Äiti, rakastatko itseäsi?"

Tämän kysymyksen lapseni kysyi minulta ehkä noin kuukausi riippuvuuteni paljastumisen jälkeen. Mietin hetken ja vastasin, että kyllä itseään täytyy rakastaa…

Voin rehellisesti sanoa, että haluaisin rakastaa itseäni, haluaisin katsoa peiliin hymyillen ja haluaisin katsoa miestäni silmiin ilman häpeän tunnetta.

Ennen kun tapasin mieheni, olin hyppinyt suhteesta toiseen paljon, unohtamatta yhden yön suhteita baari iltojen jälkeen. Usein oli joku uusi kiikarissa ja kun suhde eteni edes hieman vakavammaksi, ahdistuin ja lähdin. Hain sitä halutun olemisen tunnetta ja rakastin flirttiä, en tainnut silloinkaan pitää itseäni kovinkaan isossa arvossa, hain hyväksyntää muualta kuin itsestäni. En koskaan ole tykännyt kehostani, vaikka siihen aikaan olin melkein alipainoinen niin peilikuvasta katsoi aina vastaan ylipainoinen.

Tapasin mieheni 2010 keväällä ja suhteemme eteni todella nopealla aikataululla, muutimme pian saman katon alle ja syksyllä yhteiseen asuntoon. Kun hän kantoi ensimmäisiä tavaroita asuntoon, ahdisti paljon, kurkkua kuristi ja mietin, voisiko tästä vielä perääntyä. Jo tässä vaiheessa meni hieman vikaan se, että en avannut suutani ja ollut rehellinen. En kadu tätä suhdetta ja elämää hänen kanssaan, mutta ehkä avoimuus heti alkuun olisi voinut luoda suhteestamme erilaisen ja vielä paremman. En olisi lähtenyt tähän todettuun kaavaan: Ei asioista tarvitse puhua, kyllä minä voin hoitaa kaiken.

Elämä rullasi pikkuhiljaa siihen suuntaan, että hoidin kaiken itse. Koko talouden, lapsen ja omat työni siihen päälle, mielihyvää ei tullut mistään asiasta. Erimielisyydet miehen kanssa kaatuivat automaattisesti omaan niskaan, eli minä olin syyllinen ja vaikka en oikeasti ollut, tunsin syyllisyyttä. Tunsin syyllisyyttä, jos halusin lähteä ulos kavereiden kanssa, ajatus ”miten mies pärjää lapsen kanssa” oli päällimmäisenä mielessä. Viikonlopuille en voinut suunnitella mitään menoja yksin, sillä mies halusi päästä harrastamaan. Miksi en puhunut jo silloin asioista avoimesti miehen kanssa? Edelleen kysyn tätä itseltäni ja syytän taas itseäni, oma vika…

Hiljattain kävin ystävän kanssa kävelylenkillä, olin poissa kotoa ehkä parisen tuntia ja kotona mies alkoi epäilemään, olinko edes lenkillä, kun kesti niin kauan ja ehkä kävin jonkun toisen luona. Lisäsi vielä siihen lauseeseen, että ei hän tiennyt pelaamisestanikaan niin miten voisi tietää, jos olisikin joku toinen. Hämmennyin todella, sillä olin oikeasti lenkillä eikä minulla ole ketään muuta. Aloin miettimään, olenko omalla käytökselläni jollain tapaa antanut ymmärtää haluavani jonkun toisen. Kerroin tästä hämmennyksestä depressiohoitajalle ja hän pysäytti minut sanomalla, että huomaatko mitä teit taas? Aloit syyttämään itseäsi, vaikka ei olisi mitään syytä.

Välillä on päiviä, kun en tunne syyllisyyttä kaikesta niin tuhottoman paljon.

On päiviä, kun häpeän tunne on ihan siedettävä.

On päiviä, kun läheisten ihmisten lämpimien tunteiden kautta koen olevani heille arvokas.

En tiedä tulenko koskaan aidosti rakastamaan itseäni ja antamaan anteeksi sen, mitä olen muille aiheuttanut.  

Paljon on töitä tehtävä itseni kanssa, ehkä jonain päivänä voin rehellisesti vastata lapseni kysymykseen,  "Kyllä, minä rakastan itseäni!"

 


 

Kommentit

Suositut tekstit