Lapsuusmuistoja: Kaiken alku?

 

Mietin pitkään mistä sitä aloittaisi… aloitetaan vaikka alusta.  

Olin perheessä ainut lapsi ja ehkä sen takia viihdyn paljon yksikseni. Viihdyin jo lapsena ja odotin niitä aamuja, kun pääsin kävelemään yksin kouluun metsän läpi. En kyllä koskaan ole yksinäinen tai syrjitty ollut, ystävystyin pienenä nopeasti ja tällä hetkellä elämässäni on monta ihanaa ystävää perheeni lisäksi. Usein mietin, mitä muut minussa edes näkevät, kun jaksavat olla kanssani tekemisissä.

Ensimmäiset muistoni ovat ajalta, kun olin noin 3–4–vuotias ja olin vanhempien häissä kukkaistyttönä. Asuimme pienellä paikkakunnalla ja olin päiväkodissa, jonkin ajan kuluttua muutimme hieman isompaan kaupunkiin ja menin kouluun.  Olin noin 8-vuotias, kun he erosivat ja paljastui, että se henkilö ei ole biologinen isäni. Muutimme taas ja koulu vaihtui. Jossakin vaiheessa äidin elämään tuli uusi mies ja hänellä oli omia lapsia. Niistä lapsista tuli minulle sisaruksia ja ihana pikkusiskoni on edelleen elämässäni, vaikka vanhempamme ovat eronneet.

Kun olin 12-vuotias päätin löytää isäni, sain äidiltäni tiedot hänestä ja jostakin onnistuin hänen puhelinnumeronsa kaivelemaan. Vielä tänä päivänäkään en tiedä mistä sain silloin sen rohkeuden soittaa hänelle suoraan. Soitin ja sovimme tapaamisen, se meni kuitenkin metsään, sillä hänen vaimonsa sai tietää ja lähetti minulle tekstiviestin. Hän kirjoitti äitini valehdelleen minulle eikä tämä mies ole isäni. Olin surullinen ja hämmentynyt, mutta jätin asian silloin sikseen.

Vasta aikuisiällä hain uudestaan yhteyttä isääni. Me soittelimme aika usein ja onnistuimme sopimaan uuden tapaamisen. Hän tuli sovittuun paikkaan ja oli kuin täysin tuntematonta ihmistä olisin katsonut. Ehkä julmasti sanottu, mutta en tuntenut mitään häntä kohtaan, vaikka oma biologinen isäni siinä oli. Toki olisin hieman toivonut tutustua häneen enemmän ja ehkä kenties tavata hänen muita lapsia, mutta yhteydenpitomme katkesi aika lailla tuon tapaamisen jälkeen. Syytä en tiedä ja totta puhuen, minä sain mitä halusin, vain tavata hänet.

Äitini kanssa meillä on aina ollut aika läheiset välit, toki en hänelle aivan kaikkea ole kertonut, mutta meillä on hyvät välit kaikesta huolimatta. Osan lapsuudestani hän kasvatti minua yksin ja hoiti kaiken itse, siitä varmaan minun samanlainen piirteeni on kotoisin. En osaa turvautua hädän keskellä täysin muille, jaan kyllä paljon asioita ystävien kanssa, mutta pitäisi oppia myös käsittelemään asiat. Kun kotonamme tuli erimielisyyksiä, niistä ei puhuttu vaan suurimman kiukun jälkeen, asiat lakaistiin maton alle. Ei osattu koskaan pyytää anteeksi… muistan edelleen tilanteen, kun äiti oli juuri eronnut miehestä, jota pidin isänäni. Tulin koulusta kotiin ja äiti oli penkonut ja sotkenut huoneeni täysin, etsien kihlasormustaan. Hän oli täysin varma, että minä olin syypää koska eihän muita taloudessamme asunut. En kuitenkaan ollut koskenut sormukseen ja suutuspäissään äiti lähti huoneestani ja käski siivota itse. En laittaisi päätäni pantiksi, mutta en muista saaneeni mitään selitystä tai anteeksipyyntöä enkä edes tiedä löysikö hän sormuksensa. Muistan vaan edelleen sen pettymyksen ja surun mikä sillä hetkellä minua valtasi koska äitini ei uskonut minua.

Onneksi fyysistä väkivaltaa en ole koskaan joutunut kokemaan, vaikka alkoholismi oli lähipiirissämme tuttua. Siitä sitten joskus toiste, jotta ei tämä kirjoitus olisi läpeensä masentava.

Varmasti tulen vielä kertomaan seikkoja lapsuudestani, mutta tähän loppuun voin rehellisesti sanoa, että minulla oli ihan hyvä lapsuus. Yritän itse olla toistamatta samoja virheitä oman lapsen kanssa, sillä en tahdo hänestä kasvavan yhtä epävarmaa ihmistä. Ei tietenkään pumpulissa voi ketään kasvattaa, mutta olen melko varma, että nuo pienet huonot muistot lapsuudessani olivat vältettävissä. En syytä ketään enkä voisikaan, päinvastoin – olen kiitollinen siitä mitä äitini ja isäpuoleni ovat minulle mahdollistaneet. 

Ihanaa viikkoa kaikille lukijoille ja kiitos Teille :)