Hypnoosissako?

 

Tosiaan rakas äitini hätäpäissään varasi minulle ajan hypnoosiin toiselle paikkakunnalle heti kun sai tietää riippuvuudestani. Ensin ajattelin, että täyttä humpuukia koko homma, mutta oli oltava avoin kaikelle.

2.7 istuin junaan ja sain samana aamuna tililleni koko lainasumman, maksoin kaiken pois ja samalla asetin itselleni omaehtoisen luottokiellon. Luottokiellon asetus oli lainanantajani yksi vaatimus, jotta en velkaantuisi enempää ja he voisivat tarvittaessa voimassaolon tarkistaa. Muistan sen hetken varmasti loppuelämäni, ikään kuin käänsin uuden sivun elämässäni. Tuntui todella hyvältä maksaa kaikki korkeakorkoiset lainat pois ja tieto että luottotiedot pysyvät kuitenkin kunnossa.

Kun pääsin perille, kävelin kädet täristen googlemapsin ja matkatavaroiden kanssa muutaman kilometrin paahtavassa auringossa, jännitti ihan kamalan paljon. Löysin perille ja kuten usein jännittävissä tilanteissa poltin tupakan ja lähdin etsimään oikeaa sisäänkäyntiä. Kun tajusin tulleeni oikean oven kohdalle, koputin ja odotin. Oven avasi ihanassa kesämekossa saman ikäinen nainen hymyillen ja pyysi sisään. Olin liian ajoissa, onneksi häntä se ei haitannut. Hän ohjasi joko istumaan tai makaamaan sohvalle, epäröin hetken ja mietin että istuessa voisi hypnoosi tuntua epämukavalta, joten menin vaan suoraan makaamaan.

Hän otti esiin muistiinpanoesineet ja alkoi kyselemään alkuun perheestäni, hieman lapsuudestani ja pelaamisesta. Suurin asia joka juttelun aikana nousi esiin, oli kuitenkin tulevaisuus ja minun unelmani. Olin ehkä hieman hölmistynyt, koska en oikeastaan koskaan ole ajatellut omia unelmiani. Olen elänyt muille täysin, enkä edes osannut vastata mitkä ovat unelmiani. Tässä välissä tuntui todella hassulta maata siinä, kun yhtä hyvin olisin voinut istua, en kuitenkaan kehdannut sanoa enää mitään. Juttelimme yli tunnin ja aloin tuntemaan oloni aika rennoksi hänen seurassaan.

Koska oli valoisaa, hän tarjosi minulle silmälappuja ja harmitteli kun naapurin talossa tehtiin jotakin julkisivuremonttia ja poraus kuului sisälle. Taustalle hän laittoi todella hiljaisella pientä musiikkia soimaan ja pyysi asettumaan mahdollisimman rentoon asentoon. Piti rentouttaa jokainen kehon osa yksitellen, viedä ajatus yhteen kehon osaan ja saada se täysin rennoksi. Seuraavaksi piti tyhjentää mieli kaikista ajatuksista, kuten siinä harjoitteessa mitä tein kotona. Piti yrittää luoda mielessä laatikko, jossa olen ja nostaa järki sen ulkopuolelle. Hän laski kymmeneen ja pyysi minua kävelemään portaat alas.

Seuraavaksi hän pyysi minua kuvittelemaan metsäpolun, mieleni vei minut metsään. Metsään, jossa pienenä usein poimin kukkia äidilleni. Metsään, jossa kannon päällä istuen mummini joi punaviiniä, kun olimme kaupasta samalla ostanut minulle herkkua.

Eteen tuli esteitä, pari kaatunutta puuta ja katkennut polku. Ylitin ne mielessäni ja jatkoin matkaa. Metsäpolku muuttui hiekkatieksi ja eteen alkoi muodostua mäkiä ja vuoria.

Ääni pyysi minua jatkamaan matkaa mäelle, seisoin puoliväliä mäkeä, jossa kävimme miehen kanssa toissakesänä Kroatian matkalla. Piti istahtaa hetkeksi ison kivenlohkareen päälle katsomaan alas. Alhaalla näkyi vilkkuvia valoja ja savua, paljon. Piti tehdä päätös, jatkanko eteenpäin vai taaksepäin. Tehtyäni päätöksen jatkaa eteenpäin, minun piti rikkoa se samainen lohkare, jonka päällä olin istunut.

Polku mäessä oli siksak mallia ja ensimmäiseen taitekohtaan piti kuvitella peili, katsoa peiliin ja sanoa rakastavansa itseään. Siinä kohdassa aloin itkemään ja silmälaput kostuivat. Jatkoin matkaa, siinä siksakkien taitekohdissa piti sanoa arvostavansa itseään ja vaikka mitä, en siihen kyennyt kuitenkaan täydellisesti.

Polku saavutti loppuaan ja minua vastaan käveli mieheni pidellen lapsemme kädestä kiinni, seuraavaksi vastaan tuli äitini ja läheiset ystäväni. Edessä näkyi vielä isompia vuoria, mutta tämä matka päättyi tähän.

Nainen sanoi, että kunhan olen valmis, voin ottaa silmälaput pois ja avata silmät. Nousin istumaan ja kerroin tälle naiselle kaiken mitä olin juuri kokenut. Kuulin taas viereisen talon porausäänen, hassua sillä koko tämän session ajan en ollut tätä ääntä huomannut.

En missään vaiheessa kokenut olevani hypnoosissa, toisaalta enhän edes tiedä miltä sen pitäisi tuntua.

Astuin ovesta ulos kaatosateeseen, oli sateenvarjo mukana mutta en edes avannut sitä. Kävelin matkan takaisin juna-asemalle eikä tehnyt edes mieli tupakkaa. Odotin hetken aikaa junaa siinä sateessa ja pienen matkan jälkeen sain lapseni syliini, olinhan ollut erossa hänestä reilun viikon ja sen hetkisen olotilan olisin voinut vangita purkkiin. En ollut varmaan koskaan ollut yhtä tyyni ja onnellinen samaan aikaan sillä asiat alkoivat vihdoin järjestyä pikkuhiljaa.

Samalla tosin sain taistella terveydenhuollon kanssa koska halusin päästä terapiaan. Jatkan siitä seuraavalla kirjoituksella 😊

Ei pitänyt alkuun julkaista uusia kirjoituksia näin nopealla aikataululla, mutta kuten totesin jo alussa, olen malttamaton.

Kiitos lukijoille, teidän kävijämääränne antavat niin paljon voimaa uusiin kirjoituksiin 😊